Blåfield 530 vuotta


SISÄLTÖ, CONTENT

Blåfield 1476

Naiset Blåfield-suvun jalostajina

Boken på svenska
Kirja suomeksi

Etusivulle Till startsidan

BLÅFIELD 1476

Anto Leikola: Blåfield 1476. Puhe Ritarihuoneella 11.11.2006

Olen maaviskaali Gustaf Johan Blåfieldin tyttären Maria Elisabethin tyttärenpojan, konsistorinneuvos ja rovasti Karl Edvard Palanderin pojanpojan, professori ja lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden tyttärenpoika. Toisin sanoen, Gustaf Johan oli äidinisäni isoisän äidinäidin isä. Gustaf Johanin kuolemasta on vaivaiset 251 vuotta eli vajaa puolet siitä kun valtionhoitaja Sten Sture myönsi aateliskirjan hänen isoisänsä isoisän isoisän isälle Bengt Jönsinpojalle.

Ruotsin valtakunta oli noihin aikoihin varsin sekavassa tilassa. Valtaneuvos Sten Sture vanhempi oli kymmenisen vuotta aikaisemmin yhdessä eräiden muiden ylimysten kanssa nostanut äitinsä velipuolen Kaarle Knuutinpoika Bonden Ruotsin kuninkaaksi, vaikka tämä oli jo kahdesti aikaisemmin pudotettu kuninkaanvirasta. Mainitsemistani muista ylimyksistä on erityisesti Suomen kannalta pantava merkille Tottin veljekset, ns. Akselinpojat, joiden sukupiiriin myös Sten Sture kuului vaimonsa Ingeborg Tottin kautta, yksi Akselinpojista oli näet Ingeborgin isä. Parhaiten näistä myöhäiskeskiaikamme mahtimiehistä ehkä muistamme Erik Akselinpoika Tottin, joka 1475, siis vuotta ennen Bengt Jönsinpojan aatelointia, perusti Olavinlinnan, joten täydellä syyllä hänen voidaan sanoa jättäneen maahamme pysyvän jäljen. On siis syytä seuraavan kerran Savonlinnan oopperajuhlilla käydessämme uhrata ajatus ei vain valtionhoitaja Sten Sturelle vaan myös hänen vaimonsa sedälle Erik Akselinpojalle, jolla ei varmaankaan olisi ollut mitään hänen mahtavaan luomukseensa asettuneita oopperajuhlia varten. Oopperoista tosin olisi hänen aikanaan ollut pulaa, sillä varsinaisen oopperan luoja Claudio Monteverdi vaikutti vasta satakunta vuotta myöhemmin, 1600-luvun alussa. Mutta olihan toki musiikkia – luutunsoittajia, huilunsoittajia ja laulajia, oli ylhäisön suosimaa hovimusiikkia ja oli eloisaa kansanmusiikkia.

Kun sanoin valtakunnan olleen sekavassa tilassa, tarkoitin lähinnä sitä että varsinaista kuningasta ei ollut. Kaarle VIII Knuutinpoika – jonka jälkeläisiin minullakin on kunnia kuulua – oli kuollut 1470, ja valtakunnankokous oli valinnut Sten Sturen hänen jälkeensä valtionhoitajaksi. Ruotsi oli kuitenkin valtioliitossa Tanskan kanssa, eikä Tanskan kuninkaalla Kristian I:llä ollut mitään sitä vastaan että hänet olisi huudettu Ruotsinkin kuninkaaksi. Sten Sture ryhtyi reippaasti puolustamaan asemiaan, voitti Kristianin sotajoukon ja onnistui pitämään valtionhoitajan asemansa lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Lopulta unionistit vetivät pitemmän korren, Kristianin poika Hans kruunattiin Ruotsinkin kuninkaaksi nimellä Juhana II, mutta kuinka ollakaan, hän petti ne lupaukset, jotka hän oli ylimystölle antanut, ja taas nousi Sten Sture valtionhoitajaksi, henkilökohtaisena läänityksenään koko Suomi, joskaan hän ei ehtinyt tätä toista kauttaan elää kuin kaksi vuotta.

Dosentti Seppo Aalto kirjoittaa joitakin vuosia sitten ilmestyneessä teoksessa ”Suomen hallitsijat” , että Sten Sture vahvisti Ruotsin keskusvaltaa ja tukeutui porvareihin, vuorimiehiin ja talonpoikiin vaientaakseen häneen tyytymättömän valtaneuvosopposition. Mainitut ryhmät olivat kaikki osallistuneet vuoden 1471 valtakunnankokoukseen, siis eräänlaisille valtiopäiville, jossa Sten Sture valittiin valtionhoitajaksi. ”Sten-herra ei koskaan vaatinut itselleen kuninkaan arvoa, vaikka hänestä käytettiin nimeä varakuningas ja kirkko kohteli häntä kuin kruunattua kuningasta”, toteaa Aalto. Yhtenä syynä tähän näennäiseen vaatimattomuuteen lienee ollut poliittinen oveluus, hänhän sai valtionhoitajana yhtä suuren ja suuremmankin mahdin kuin olisi saanut kuninkaana, mutta kun hänellä ei toisaalta ollut poikaa, ei uuden kuningassuvun perustaminenkaan voinut tulla kysymykseen. Kuninkaan tavoin valtionhoitaja piti myös täydellä syyllä oikeutenaan jakaa aateliskirjoja – ja kuten tiedämme, ei hän niitä turhaan jakanutkaan.

Seuraava valtionhoitaja, Svante Sture, ei ollut aivan läheistä sukua Sten Sturelle, joskin hänen isänsä Nils Sture oli ollut yksi Stenin lähimmistä miehistä. Svantea seurasi valtion johdossa hänen poikansa Sten Sture nuorempi, kunnes Tanskan Kristian II – aikanaan myös Kristian Tyranniksi sanottu – valtasi itselleen koko Ruotsin valtakunnan. Tunnettua on, miten ruotsalaiset ja suomalaiset pian nousivat kapinaan Kustaa Eerikinpoika Vaasan johdolla – näistä taisteluista voimme lukea vaikkapa Viljo Raudan verrattomista seikkailuromaaneista ”Niilo Grabben asepoika”, ”Nuori sissi” ja ”Kuninkaan puolesta”, jotka kuutisen vuosikymmentä sitten tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen – ja historioitsijat katsovat Pohjolan keskiajan vaihtuneen uudeksi ajaksi paitsi Martin Lutherin reformaatiosta myös juuri Kustaa Vaasan noususta kuninkaaksi. Mutta noihin aikoihin oli Blåfieldien nuoressa aatelissuvussa menossa jo toinen ja kolmaskin sukupolvi. Niin vaikeaa kuin onkin määritellä keskiajan ja uuden ajan rajoja, ollaan yleisesti sitä mieltä että 1400-luvun loppupuoli oli ainakin Pohjoismaissa vielä luettavissa keskiaikaan, kun taas 1500-luvun alkupuoli jo enteili uutta aikaa. Koko käsite ”keskiaikahan” on oikeastaan 1500-luvun luomus, kun Italian renessanssin kirjoittajat, etenkin taidehistorioitsija Giorgio Vasari, halusivat korostaa aikaisempien vuosisatojen ”pimeyttä” ja nykyisten aikojen erilaisuutta, erityisesti antiikin uudestisyntymistä, sitähän ”renaissance” tai ”rinascimento” sananmukaisesti tarkoittaa.

Renessanssi tuo tietenkin mieleen aikakauden suurimman neron Leonardo da Vincin, varsinkin nyt kun jännityskirja ja filmi ”Da Vinci –koodi” on taas tehnyt hänen nimensä ajankohtaiseksi, joskaan Leonardo itse ei koskaan käyttänyt kotikylänsä Vincin nimeä sukunimenään. Mahtoiko Bengt Jönsson koskaan kuulla mitään Leonardosta? Aateliskirjan myöntämisen aikoihin hän oli lupaava nuori maalari Firenzessä, päässyt muutamaa vuotta aikaisemmin ammattikunnan jäseneksi, mutta merkittävimmät teoksensa hän loi vasta myöhemmin, ”Pyhän Ehtoollisen” 1490-luvulla ja ”Mona Lisan” 1500-luvun puolella. Kuten tunnettua, hän oli paitsi taidemaalari myös matemaatikko, keksijä, anatomi, geologi ja kaikkea muuta mahdollista, eikä tietenkään ole mahdotonta että tieto hänestä olisi kantautunut etäiseen Pohjolaankin asti.

Vaikka Italia oli kaukana, siellä oli sentään Rooma, ja Roomasta käsin paavi hallitsi koko Euroopan henkistä maailmaa. Ruotsalaisia ja suomalaisia opiskelijoita oli käynyt harvakseltaan Euroopan eri yliopistoissa aina 1300-luvulta alkaen, ja useimmat heistä sijoittuivat kotimaassaan kirkon korkeimpiin virkoihin. Paljon heitä ei kuitenkaan ollut; tohtori Jussi Nuortevan laskelmien mukaan suomalaisiksi katsottavia opiskelijoita lähti ulkomaille keskimäärin yksi vuodessa, kaikkina aikoina ei sitäkään. Vielä 1400-luvun alkupuolella suosituimpia yliopistoja oli Pariisi, jossa suomalainen Olavus Magni oli toiminut jonkin aikaa rehtorinakin, sitten muotiin tuli Praha, ja sen jälkeen painopiste siirtyi pohjoissaksalaisiin yliopistoihin Itämeren etelärannalle. Juuri 1470-luvulla opiskeli Rostockissa ja Greifswaldissa kaikkiaan yhdeksän suomalaista ja kaikissa muissa yliopistoissa vain kaksi, seuraavalla vuosikymmenellä Rostockin ja Greifswaldin opiskelijoita oli kymmenen ja muiden yliopistojen peräti yksitoista, sitten taas vastaavat luvut painuivat kahdeksaan ja kuuteen.

Ruotsin valtakunnassa ei vielä vuonna 1476 ollut omaa yliopistoa, mutta sellainen oli tulollaan. Upsalassa oli jo pitkään ollut katedraalikoulu, samoin Turussa 1300-luvun alkupuolelta lähtien. Lukutaito ja joltinenkin oppisivistys, johon tietenkin kuului myös latinan kieli, oli siis mahdollista hankkia omassa hiippakunnassa. Mutta pitkin 1400-lukua oli valtakunnan johtavissa piireissä ollut puhetta korkeammankin akateemisen opinahjon perustamisesta. Vihdoin arkkipiispa Jacob Ulvsson, oppinut kirkonmies, joka oli valmistunut maisteriksi Pariisissa ja asunut viisi vuotta Roomassa, onnistui toteuttamaan kuningasajatuksensa omasta ruotsalaisesta yliopistosta. Hanketta vauhditti Sten Sturen hallinnon kansallinen henki ja ehkä ennen kaikkea se että tanskalaisilla oli alullaan oma yliopistohankkeensa. Samana vuonna kuin Bengt Jönsson sai aateliskirjansa, jätettiin paavi Sixtus IV:n kansliaan anomus yliopiston perustamisesta Upsalaan, ja lokakuun seitsemäntenä 1477, Pyhän Birgitan päivänä – joka allakassamme vieläkin on hänen nimissään – pidettiin yliopiston juhlalliset avajaiset. Tanskalaiset myöhästyivät kahdella vuodella; Kööpenhaminan yliopisto voi laskea ikänsä vasta vuodesta 1479. Suomen puolelle korkein akateeminen opetus saatiin vasta yli puolitoista vuosisataa myöhemmin, kun Turun Akatemia, nykyinen Helsingin yliopisto, 1640 aloitti toimintansa. Silloin oli Blåfieldien suvussa jo meneillään viides sukupolvi; siihen kuului mm. Viipurin komendantti majuri Ivar Blåfield, jonka ansiosta suku 1638 kirjattiin Ruotsin toistakymmentä vuotta aikaisemmin perustettuun ritarihuoneeseen, kuten Runa Nordenstreng on sukukirjassa kertonut.

Tärkeimpiä opinaloja yliopistoissa olivat tietenkin katolinen teologia sekä kanoninen oikeus, jonka huomattavin tyyssija oli jo 1000-luvulta lähtien ollut Bolognan yliopisto Pohjois-Italiassa. Siellä oli opiskellut suomalaisista vain Conrad Bitz, joka sitten toimi Turun piispana lähes kolme vuosikymmentä, vuodesta 1460 kuolemaansa vuonna 1489 asti. Turussa siis saattoi 1470-luvulla hyvinkin kuulla kaikuja Italian-muistoista, joskin Bitz oli kuulunut unionipuolueen kannattajiin ja siis Sten Stureen nähden poliittiseen oppositioon. Sturen vallan vahvistuttua Conrad Bitz vetäytyi politiikasta ja kohdisti tarmonsa kirkon asioihin, tuomiorovastinsa ja seuraajansa Maunu III Särkilahden avustamana. Bitzin ajan lopulla, 1488, painettiin myös messukirja Missale Aboense, jonka 500-vuotismuistoa 1988 juhlittiin näyttävästi, olihan se ensimmäinen varta vasten Suomen kirkolle tilattu kirja. Itse kirjapainotaito oli kehitetty vasta saman vuosisadan puolivälissä, ja vaikka sekä Ruotsissa että Tanskassa ensimmäiset painotuotteet valmistuivat 1480-luvun alussa, suuret painotyöt oli hoidettava yhä ulkomailla. Turun messukirja oli painettu Bartolomeus Ghotanin kirjapainossa Lyypekissä, ja sen etulehti oli erikseen valmistettu Turun hiippakuntaa varten, mutta itse latinankielinen teksti oli tietenkin yleiskatolinen. Lieneekö esi-isämme Bengt Jönsson tai hänen poikansa Mickel joutunut tekemisiin tämän messukirjan kanssa? Hänen on täytynyt olla suhteissa Turun prelaatteihin, tekihän hän talonkauppojakin Naantalin luostarin kanssa, ja jos hän oli elossa vielä 1488, on hyvin mahdollista että hän oli ainakin nähnyt kirjan, kenties sitä lehteillytkin.

Naantalissa Bengt kenties tapasi maamme ensimmäisenä kirjailijana pidetyn Jöns Budden. Jöns oli munkkina ainakin vuodesta 1462 – vuodesta jolloin piispa Conrad Bitz vihki luostarin – vuoteen 1491. Hän oli ilmeisesti varakasta sukua, todennäköisesti suomalaista juurta, ja hänellä oli varsinkin vanhemmiten luostarissa merkittävä asema, ei vain oppineena joka käänsi latinasta ruotsiksi lukuisia uskonnollisia kirjoituksia ja vaikutti näin ruotsin kirjakielen kehitykseen vaan myös luottamusmiehenä. Olisi merkillistä, jos Bengt Jönsson ei olisi tutustunut tähän merkkimieheen, ja kenties hän ystävystyikin Jöns Budden kanssa, vaikka historiantutkimus ei tästä tiedäkään. Silmiini ei ole osunut edes kaunokirjallista esitystä 1400-luvun lopun Turusta, mutta jos joku sellaisen laatii, on selvää että siitä ei saa puuttua sen enempää Bengt Jönsson kuin Jöns Buddekaan, ja ilmeisesti samaisen kirjan henkilöstössä on myös piispa Conrad Bitzillä ja valtionhoitaja Sten Sturella merkittävä osansa.